skip to Main Content

Ekat aloe verat

Tää taitaa olla just sitä mitä koko reissulta halusin. Istun hostellin oleskelutilassa kymmeneltä illalla, kuuntelen Bruno Marsia (tosi pienellä koska hiljasuus alko 11 minuuttia sitte) ja teen töitä. Miun takana seinällä hengailee lisko, mutta miuta ei enää ees haittaa. Ne on ihan kivoja, kun pysyy tarpeeks kaukana. Käsien ulottuvilla on myös iso tuubi aloe veraa ja vesipullo, koska no, mie paloin tänään. En pahasti, ihan pikkusen vaan. Se oli eka kerta tällä reissulla, mikä on saavutus, koska se on miulle hyvin ominaista! Palamisesta huolimatta oon tänäänkin ollu tyytyväinen siihen, että heräsin täältä, enkä kylmästä, pimeestä Suomesta. Vaikkakin oon alkanu himoita (nyt jo) Suomiruokaa. Sellastakin, mistä en oo ennen tykänny.

Aatu kävi tänään parturissa, ja mie makoilin sillä aikaa ulkona ja kirjotin ihan oikeeseen vihkoon ihan oikeella kynällä! Sain jopa tehtyä yhden postauksen, nyt pitää vaan kirjottaa se puhtaaksi. Unohduin myös monta kertaa tuijottelemaan vaan kaukaisuuteen ja olin jopa yllättyny, etten koskenu vieressä olevaan puhelimeen yli tuntiin. Siitä tuli mieleen, että netittömyys on sujunut yllättävän kivuttomasti. Vaikka en haluais, on pakko myöntää, että oon tullut tosi riippuvaiseksi tosta laitteesta. On siis vaan hyvä asia, että pystyy olemaan siitä erossa, edes hetken.

Ollaan Aatun kanssa luonnollisesti tosi paljon kahdestaan täällä, ja oonki miettiny, että jos alkaisin päivittäin tekemään vaikka puolen tunnin kävelylenkin tai ihmettelykierroksen lähiympäristössä yksinään. Jos edes lyhyt oma-aika ja mietintähetki päivässä vähentäis molemmilta kiukkuja. Mitä on kyllä siis ollu paljon odotettua vähemmän. Ehkä mie oon just niin hyvä tilanteisiin sopeutuja, kun aina kehun!

Miulla on vielä jonkin verran hakusessa tää överisosiaalinen hostellikäyttäytyminen. (Just ku kirjotin ton lauseen, Aatu tuli alakerrasta ja kerto sen uusista hollantilaisista ystävistä.) Miun kanta on vielä toistaseks ollu se, että miun vanhat ystävät on hyviä (pus) ja ne oottaa miuta Suomessa, enkä tarvii uusia. Ois ehkä syytä olla iiihan pikkasen avarakatseisempi tän asian suhteen, mutta ei ennenku tuntuu siltä, että oikeesti kiinnostaa mikään ylimääränen sosialisointi. En ois kyllä ikinä osannu kuvitella, että tänne tullessa koen jopa jonkin asteista syyllisyyttä tai pahaa mieltä siitä, että oisin jotenkin ”huonompi” reppureissaaja kun muut. Ajattelin, että täällä kaikki hyväksytään just sellasina, kun on, eikä ketään tuomita. Ja ehkä asia onkin niin, mutta pelkästään se, etten oo super innoissani ja valmiina menossa tuntemattomien ihmisten kanssa kaljalle tai yhteiselle päiväreissulle, jättää miut monesta jutusta ulkopuolelle. Tai ei edes jätä, mutta jotenkin miun päähän on muokkautunu stereotypia reppureissaajista, ja tää miun, ei niin sosiaalinen- suhtautuminen muihin ihmisiin poikkeaa siitä stereotypiasta. Enkä siis – ainakaan omasta mielestäni – oo mitenkään sulkeutut tai muuta, tottakai juttelen ja hymyilen. Mutta hei, kohtuus kaikessa. Pari hollantilaista ja vartin keskustelu päivässä riittänee! Vaikka koen, että miulla on jopa kivempaa yksin tai Aatun kanssa kahdestaan, ajatteleeko muut, että oon huonompi, tai vaan kiukkunen Suomalainen? Jäänkö kuitenki jostain paitsi, kun en istu iltaa hostellin alakerrassa viiden muun kansalaisuuden kanssa? Lisäkontrastia tähän juttuun tuo se, että toinen meistä haluais mennä ja olla muiden kanssa. Ongelma. Miun epäsosiaalisuus ja mukavuusalueella pysyminen jättää Aatun kokemukset vajaaksi.

On myös toinen ongelma. Niinkun aikesemmin kirjotin, saan muista ihmisistä ihan hirveesti energiaa, varsinkin miulle läheisistä, mieluisista ihmisistä. Täällä niitä ei kuitenkaan oo kun yks, joka ottaa vastaan kaiken, mitä miusta irtoaa. Vaikka miulle tulee Aatun seurasta hyvä mieli joka päivä, monta kertaa, kaipaan miun vanhempia (iskä alkaa nyt itkemää) ja ystäviä. En tiiä puhuisinko ees ikävästä, koska miuta ei esimerkiks itketä (toisinku iskää), eikä miulla oo paha mieli. Sanoisin että kaipaan sitä sosiaalisuutta, mitä en näiden Itävaltalaisten ilopilleireiden kanssa juurikaan harjoita. Sellasta aitoa, Suomalaista vuorovaikutusta. Suomea puhumista ja Suomijutuista valittamista. On niin kylmä ja on niin pimeetä. Sitä että miuta ymmärretään vaikka puhuisin puoliääneen ja käsi suun edessä ilman yhtään elettä. Uskomatonta että ollaan oltu reissussa 23 päivää, ja miulla on ikävä lunta.

Vaikka sain tästä näinkin harmaasävytteisen tekstin, täällä on kaikki äärimmäisen hyvin. Tänään oon mm. käyttäny viimeet pisarat shampoosta pelkästään sen takia, että saisin kalliin aloe veran lentoa varten pienempään pakkaukseen(:D). Huomenna aamulla pakataan taas rinkat ja vietetään viimeset 11 tuntia Chiang Maissa ennen yöbussia Bangkokiin. Bangkokista lennetään torstaina Vietnamiin, jossa majaillaan seuraavat kaks viikkoa!

Loppuun muutama kuva viimeviikon retkeltä vuorille, olkaa hyvä

img_6851

img_6858

img_6870

img_6875

 

Miun työntekomaisemat on tälläset, miltäs teillä näyttää?

Ja hei, kertoisko joku, – vaikka äiti – että minkä takia palaneen ihon ihokarvat on kokoajan pystyssä?

❤️Maari

This Post Has 10 Comments
  1. Palellessa ihokarvat nousevat pystyyn. Ne reagoivat myös tunnetiloihin. Joten uskoisin, että siun ihokarvat yrittävät hoitaa palanutta ihoa. <3
    Teidän matkan kuherruskuukausi on ohi, siksi koti tulee ajatuksiin. Olet meillä mielessä joka päivä. Seuraava vaihe on kotiutuminen sinne ja reissaamiseen. Silloin ne uudet ihmisetkin voivat kiinnostaa.
    Hienoa, että otat omaa aikaa, niin Aatukin saa kaveerata hollantilaisten kanssa. (Miusta hollantilaiset on tosi kivoja, ainakin ne joita olen tavannut) Rohkeasti vaan Maari seuroihin! Niet verheten (=hollantia, älä unohda) – kokeile tuota!
    <3

    1. Kirjotin niet verheten miun vihkoon! Oon alottanu sosialisoinnin pikkuhiljaa, katukisuista ja -koirista, pian mie ylenen ihmisiin 🙂 Tekin ootte mielessä, monta kertaa päivässä ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back To Top