skip to Main Content

Itku muttei potkua

IMG_3307

Sain eilen viestin, jossa miulle kerrottiin karvaisen perheenjäsenen lähteneen taivaaseen. Olin oottanu sitä viestiä siitä asti, kun lähdettiin Suomesta. Miuta pelotti, mutta samalla tiesin, että kun se viesti tulee, niin kipu helpottaa. Ennen sen viestin saamista käytiin budjettia läpi ja vaikka ollaan koko ajan oltu tietoisia kiristyvistä nyöreistä, miuta alko yhtäkkiä pelottaa. En tiiä, menikö miulla näin kauan tajuta, että missä sitä ollaan ja mitä tapahtuu vai miks reagoin näin, mutta tuntu, että kaikki jarrut miun päässä meni lukkoon. En oo eilisen aamun jälkeen saanu hymyä huulille, vaikka oon kuinka koittanu ja nyt tuntuu, että kotona ois kaikki niin paljon paremmin. Arvata saattaa, että jo valmiiksi hatara ja pelokas mieli murtui kokonaan, kun viesti lopulta illalla tuli. Viimeks mie oon menettäny toisen nelijalkaisen yli kymmenen vuotta sitten, mutten muista siitä juuri mitään. Läheisiä ihmisiä miun ei onneksi oo tarvinnu hyvästellä vielä yhtään, mutta alanko nyt pelätä sitä? Koska jo tää tuntuu ihan liian pahalta.

Tiedän, että miulla – jo valmiiks supertunteellisella ihmisellä – kuohuu mieli täällä muutenkin normaalia enemmän, mutta miten paljon niille tunteille pitää antaa valtaa ja kauanko tää kestää? Eilisen illan jälkeen miuta on itkettäny kaikki, paikasta tai tilanteesta riippumatta. Siks miuta inhottaakin, että vaikka itkun pitäis antaa tulla sillon kun itkettää, niin koitan parhaani mukaan olla itkemättä, etten häiritsisi viittä muuta kanssaeläjää. Jos ois rahaa, niin varattais varmaan oma huone, ihan vaan siks että mie saisin huutoitkee rauhassa. Oon myös melko varma, että rakkaan menettämisen lisäks näissä itkuissa purkautuu about kaikki 2kk tapahtumat. Miulla ei oo kertaakaan ollu kunnolla koti-ikävä, enkä itkeny ku kerran ennen lähtöä, joten luulen että nyt tulee ulos ihan kaikki ja kerralla.

Oon myös yrittäny ymmärtää itteäni täällä vähän paremmin ja koittanu olla armollisempi näille kaikille tunnesekoiluille. Totuus on, että en kaks vuotta sitten ois voinu kuvitellakkaan lähteväni tälläselle reissulle, ikinä. Miuta on jo vuosia ahistanu Suomessakin eläessä epätietosuus. Epätietosuus huomisesta ruuasta, koetuloksista tai viikonlopun suunnitelmista. Kaikki piti aina olla valmiina tiedossa ja kaikkien lankojen miun käsissä. Ehkä on siis ihan ok, että tällänen oman elämänsä kontrollifriikki saa kohtauksia toisella puolella maailmaa, kun etukäteen varattu majapaikka osottautuu lääväksi ja lähdetään reput selässä kävelemää tuntemattomassa maassa ja kaupungissa etsien uutta yösijaa toivoen, ettei pimeä ehdi yllättää.

Kaikesta tästä tunneryöpytyksestä huolimatta, täällä on kaikki oikeesti ihan hyvin, eikä rahatkaan oo ihan vielä loppu. Mutta nyt ois silti oivallinen mahdollisuus tukea nuoria yrittäjiä (ja mahdollistaa meille lentoliput kotiin) jos vaan suinkin on tarvetta uusille nettisivuille! Esimerkiks tän miun blogin on toteuttanu supertaitava nörttipoikaystäväni Aatu Taromedialta (www.taromedia.fi). Tässä köyhyydessä voidaan myös keskustella kivemmasta, alennetusta hinnasta. Viestiä voi laittaa suoraan Aatulle: aatu@taromedia.fi, se on ihan kiva, vaikka nörtti onkin.

 

 

IMG_7140

Me lähetään ylihuomenna maitojunalla takasin Ubudiin, siihen 3 dollarin hostelliin, koska tykättiin Ubudista paljon, se on halpa ja siellä on kivoja ihmisiä ja halpaa ruokaa. Ollaan siellä Balin viimeset 11 päivää ja lennetään Malesiaan 28 päivä. Onks kukaan teistä käyny Malesiassa? Minne siellä kannattaa mennä? Kuala Lumpurissa oli ainakin pelkästään hinnakkaita hostelleja, ja niitähän me ei haluta.

Nyt meen alapetiin oottamaan unta, öitä!

 

❤️Maari

This Post Has 4 Comments
  1. Toivottavasti matkanne jatkuu niin kauan että totut epävarmuuteen. Se on hyödyllinen taito maailmassa jossa varmaa on vain muutos. Rakkain terveisin <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back To Top