skip to Main Content

Oodi kelalle

Katoin äsken netflixistä Living on one dollar- dokkarin. Vaikka oon tunteellinen ihminen ja itken ja nauran helposti, ei mikään dokumentti tai elokuva oo ikinä aiheuttanu miussa tällästä reaktiota. 56 minuutin pitusesta dokkarista miun iho oli kananlihalla varmaan 45 minuuttia ja kyyneleet silmissä vähintään yhtä pitkään. Ajatuksia siis heräsi hurjasti, enkänyt saa niitä pois mielestä. Jokaisella ihmisellä on omat ongelmansa ja iso ongelma jokaisen kohdalla aina iso. Mie itken ja stressaan täällä kun en oo ihan varma, että saadaanko rahat paluulippuihin (vaikka aivan varmasti saadaan). Miun hyvä ystävä kävi hiljattain päähän kohdistuvassa leikkauksessa, jossa oli suuret riskit jopa kuolla. Yli miljardi ihmistä maailmassa elää äärimmäisessä köyhyydessä, eli alle dollarilla päivässä. Kuka on sitten sanomaan, että kenellä meistä on suurimmat ongelmat? Jokaisella on omansa ja niin sen kuuluukin olla. Huolehtia siis saa, eikä pahalta mieleltäkään voi aina välttyä, mutta halusin vähän kontrastia. Iso suositus siis kyseiselle dokkarille, löytyy ainakin netflixistä!

 

 

Selailen täällä ollessa paljon vanhoja kuvia. Niistä tulee lämmin olo ja hyviä muistoja mieleen. Niitä tutkiessani tuli mieleen, että sain merkonomiopintojeni ohella mahdollisuuden kolmeen ulkomaanmatkaan liittyen Eurooppalaisten nuorten ongelmiin keskittyneeseen projektiin. Opetushallitus siis maksoi meille lennot, majoituksen ja ainakin yhden ruokailun päivittäin, vaikka koulutus Suomessa on jo valmiiksi lähes ilmaista. Miun polttava kysymys kuulukin, että mikä oikeus miulla on valittaa yhtään mistään? Ensimmäisenä mieleen tulee sairaudet, jotka kohtelee kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti. Tasa-arvo kuitenkin katoaa, kun aletaan puhumaan sairauksien hoidosta. Suomessa jokaisella on mahdollisuus todella hyvään terveydenhuoltoon. Guatemalassa sairastuessasi kuolet, ellet pysty maksamaan sairaalakustannuksia, vaikka kyse olisi tavallisesta keuhkokuumesta. Okei, tällä miun ajattelutavalla siis vähintäänkin kaikkien pohjoismaalaisten pitäis hymyillä leveesti 12 tuntia päivässä, eikä ikinä olla surullisia tai vihasia mistään. Niinhän se ei kuitenkaan oo, eikä pidäkään olla. Joku vääryys tässä hommassa miun mielestä silti on.

Vaikkei olla vierailtu kovin köyhillä alueilla, on miun käsitys köyhyydestä konkretisoitunu täällä ja auttamisen halu kasvanu valtavasti. Balilla ei juurikaan nähty täysin kodittomia ihmisiä, vaan köyhimmilläkin on jonkinlainen katto pään päällä. Vaikka sitten riisipellon laidalla. Balilainen kulttuuri on muutenkin hyvin perhe- ja sukukeskeinen, eikä ketään koskaan jätetä pulaan. Viimeisenä Bali-päivänä istuttiin lähellä keskustaa pankin edessä ja odoteltiin kyytiä lentokentälle, kun paikalle pöllähti kaksi maksimissaan kahdeksan vuotiasta tyttöä, rikkinäiset ja likaiset vaatteet päällä ja muovipusseista tehdyt olkalaukut olalla. Tytöt kiersivät kaikkien ihmisten luona vienosti hymyillen kädet ojossa rahaa pyytämässä ja muutaman turistin kohdalla lykästikin. Meidän kohdalle tullessa alettiin molemmat kaivaa taskuja, muttei yhtään kolikkoa löytynyt. Mie jäin tietysti taas miettimään tyttöjen kohtaloa, enkä ehkä täysin halua uskoa maailman pahuutta, sillä mielessä kävi myös suomen kerjäläiset, joille kerjäämine on palkkatyötä, eikä tienatuista rahoista juurikaan jää itse kerjääjälle, vaan jollekkin ”isomalle” taholle. Epäusko aidosta köyhyydestä haihtu kuitenkin nopeesti kun toinen tyttö kaivoi roskiksesta juoman ja koitti siitä pohjaa hakkaamalla saada viimeiset pisarat suuhunsa. Tälläsissä tilanteissa tuntee ittensä jotenkin niin voimattomaksi, eikä tiedä yhtään mitä tehdä. Istuin hetken paikallani, pomppasin ylös ja löysin onneksi tytöt ihan vierestä kaupan edestä istumasta. Jonkinlaisessa paniikkitilassa pyörin kaupassa muutaman minuutin ja mietin mahdollisimman energiapitosta syötävää, toivoen etteivät tytöt häviä sillä aikaa. Astuin kaupasta ulos ja ojensin molemmille omat keksipaketit ja energiapatukat pieniin käsiin ja vannon, etten ikinä oo nähny niin aitoa hymyä. Hymyilin ja kipitin itkua pidätellen takaisin kyytiä odottelemaan.

Tän ajatusten purkamisen tarkotuksena ei ollu paasata kiittämättömyydestä tai mistään muustakaan, vaan lähinnä muistuttaa itteäni ja kaikkia muita siitä, miten onnekkaita me ollaankaan. Keskustassa asuessani sain Kelalta kuukausittain yli 800 euroa rahaa, jonka eteen miun ei tarvinnu tehdä käytännössä yhtään mitään. Koskaan ei oo käyny pienessä mielessäkään valittaa siitä summasta, saatika koko puljun toiminnasta ja tän reissun jälkeen osaan arvostaa niitä euroja vielä enemmän.

Tää teksti on (taas) kirjotettu tunnehöyryissä, enkä voi antaa tätä ees Aatulle oikoluettavaks, koska se makaa tuola migreenin kourissa. Mutta ompahan aitoa tekstiä!

❤️ Maari

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back To Top